Marraskuu 2011

Diagnoosin tarkennus ei onnistunut kovin tarkasti. Sen verran kuitenkin, että voitiin sulkea kokonaan pois verenkiertohäiriöt ja muut hieman kummalliselta kuulostaneet vaihtoehdot. Tarpeeksi siihen nähden, että lääkäri oli varma, että kyseessä oli kasvain, joka tuhoaisi jalan. Tarpeeksi sen verran, että hänen kantansa oli selvä ainoan hoitomuodon aloittamiseksi. Aika oli kuulemma kypsä amputaatiolle. Jos minä en ollut, voisimme seurata tilannetta viikon tai kaksi. Tällöin olisi mahdollisuus myös etäispesäkkeen synnylle, jos kyseessä olisi luusyöpä. En tahtonut ottaa sitä riskiä. En tahtonut sitä ollenkaan. Keuhkot kuvattiin pyynnöstäni, koska sinne pesäke pesisi, jos jonnekin. Kissoilla se oli kuulemma äärimmäisen harvinaista, kun taas koirilla lähes todennäköistä. Ehkä olin turhamainen, liian epäileväinen, liian tunteellinen lemmikin omistaja? En tahtonut kuitenkaan tehdä päätöstä amputaatiosta, ennen varmistusta. Jos etäispesäke olisi, täytyisi päättää vieläkin suuremmasta. Silloin amputaato olisi mielestäni turhaa kurjuutta toiselle ja ihmisen itsekkyyttä. Kuvat olivat onneksi puhtaat. Päätös oli vaikea, mutta minusta tuntui, että pakko oli luottaa viisaampaan. Enhän minä mitään tällaisista asioista oikeasti tiedä. Enkä ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos tahtoisin seurata tilannetta ja aiheuttaisin sillä vieläkin vakavemman tilan. Päätös oli siis tehty ja aika varattu. Kotiin siis odottamaan koitosta ja valmistautumaan tulevaan. Siellä ehdin empiä ja kyseenalaistaa. Kolme eri lääkäriä oli vakuutellut, ettei se ole rääkkäystä ja kissa sopeutuu uuteen elämään kolmijalkaisena nopeasti. Voisi elää onnellisen elämän. Pyörittelin sanoja ja surua päässäni pyörryksiin asti. Kai se oli uskottava.

Ihan kuin Nuppu olisi aavistanut tulevan. Viimeisenä iltanaan nelijalkaisena sen olemus oli hauras ja hellyyttävä. Se hyrisi hipihiljaa ja aivan varmasti kuunteli tarkasti, kun rauhoittelin tyttöä...

Amputaatioaamu oli adrenaliinia täynnä. Nuppu sai hepuleita ja minullakin oli hyperolo. En ollut nukkunut paljon, mutta se ei tuntunut missään. Tunsin syyllisyyttä ja surua. Mietin vieläkin, olisinko voinut estää tämän jotenkin, voinut tehdä jotain toisin? Oliko tämä varmasti oikein? Lääkäriaseman odotustilassa odotti sairaalan haju voimakkaampana kuin koskaan. Se sai pelkäämään niin eläimen kuin ihmisen. Nuppu oli paikallaan ja aivan hiljaa, minulla nousi vedet silmiin.

Illalla hain potilaan, jolla oli surulliset itkuiset silmät. Kuivuneita keinokyyneleitä, mutta suru oli ehkä aitoa? Yritin hokea itselleni, että ei eläin sure ja sääli kuten ihminen. Ei se paljon auttanut. Minua suretti, jännitti ja pelotti. Kuinka se käyttäytyisi kotona?

Kuin Duracel-pupu! Ei ollut paikallaan lainkaan. Niin hoitaja kertoi, että toisista tulee yliaktiivisia ja toisista passiivisia, vahvan keskushermostoon vaikuttavan lääkkeen vuoksi. Tuo olotila ei olisi alkuunkaan mukava, jos olisi vakavasti sairas. Nupusta tuli ikiliikkuja. Parin ensimmäisen kömmähdyksen jälkeen se pysyi pystyssä hienosti. Paasto oli tehnyt tehtävänsä ja jättänyt jälkensä. Se söi valtavalla ruokahalulla. Loikki paikasta toiseen ja söi taas lisää. Ei malttanut pysähtyä. Vettä se läikytti kupista ja tahtoi mennä lätäkköön makaamaan. Myös kuivaruoalle kävi samoin. Papanoita oli kaikkialla. Yöksi minun oli pakko ottaa vesikuppi pois, ettei haava pääsisi kastumaan, jos sama show jatkuisi. Ja se jatkui. Uni oli samanlaista kuin seitsemän kuukautta sitten, kun se tuli meille. Yö kuin pienen vauvan kanssa ja aamulla äiti kuin zombi. Nuppu taisi hyöriä huumehöyryissään melkein koko yön. Vasta aamulla se rauhoittui. Kehräsi ensimmäistä kertaa, kun sitä silitti. Ei kuitenkaan sulkenut silmiään vieläkään...

Lokakuu 2011 - jatkoa

Koitti aamu, jona potilas piti viedä HauMauhun koepalan ottoon. Henkilökunta oli ystävällinen ja tunnelma lempeä. Nuppu ymmällään ja minä hillityn hermostunut. Jälleen se sai piikin ja minä näin ensimmäisen kerran, kuinka se nukahti. Jäin vain seisomaan paikalleni. Minulle piti sanoa, että nyt voit lähteä töihin. Jähmetyin hetkeksi. Myöhemmin minulle soitettiin, että operaatio oli ohi ja kaikki on hyvin. Iltapäivällä hain potilaan kotiin. Väsyneen sellaisen.

Jalassa oli kipsin näköinen käärö. Hyppimistä ja riehumista piti välttää. Ääk! Apua! O-ou. Kuinka siinä muka onnistuttaisiin? Vaikka Nuppu olisi kuinka väsynyt, Enigma ei olisi. Tuntui kamalalta, että toinen pitäisi teljetä eri huoneeseen. Nehän maukuisivat toisiaan oven läpi. Miten laatikolla käynti saataisiin koordinoitua? Miten hyppimistä voisi estää? Miten, miten, miten? En ollut osannut ajatella tällaisia asioita etukäteen lainkaan. En ollut osannut aavistaa, että Nuppu olisi niin toipilas. Reppana käärön ja tötterön kanssa...

Koko kaaosmaisen tilanteen, tai lähinnä olon, ratkaisi siskoni soitto. He ottaisivat Murun evakkoon luokseen. Ja sinne se lähti. Se oli kaikinpuolin hyvä ratkaisu. Ihana helpotus! Nuppu sai levätä rauhassa ja Muru saisi seuraa koiraserkuistaan. Lepo teki hyvää. Nuppu nukkui ja nukkui. Kulki välillä kolmella, välillä neljällä jalalla. Välillä tilanne näytti todella huonolta, se ei jaksanut juuri syödä saati tehdä mitään. Mutta onneksi sen vointi kuitenkin parani ja ilme hieman kirkastui. Toipilas halusi osallistua mm. pakkausoperaatioon...

Ja tehdä sitä, mitä toipilaan kuuluukin. Katsoa leffaa.

Murulla on kaikki hyvin evakossa. Kuuluu kuulemma jo kalustoon ja käyttäytyy monessa tilanteessa kuin koira. Saa nähdä saadaanko sitä enää kovin helposti takaisin... On kiva tietää, että se viihtyy ja siihen ollaan aivan ihastuneita. On yksi huoli vähemmän. Nukkuu siskoni kainalossa ja parkkeeraa tämän miehen syliin, vaikka kuinka pitkäksi aikaa... Leikkii koirien kanssa ja fiksusti myös oman häntänsä..  

Luun porausoperaatiosta on kulunut reilu viikko. Lääkäri soitti tulokset. Diagoosi on vaihtunut patologin käsissä luutulehduksesta tai -kasvaimesta verenkiertohäiriöksi tai luusyöväksi. Viljelystä ei löytynyt mitään, joten kaikki tulehdukset ja muut bakteeritaudit on suljettu pois. Odotetaan taas uutta aikaa, jolloin otetaan lisää kuvia ja tarkennetaan diagnoosia. Voimme lopettaa siis antibioottikuurin ja jatkaa murehtimista... Tytölle en ole vielä uskaltanut tilanteen vakavuudesta kertoa. Ehkä se on helpompaa sitten, kun on varmempaa faktaa. Ehkä sitten osaan vastata paremmin kysymyksiin...

  

Lokakuu 2011

Olen kirjoittanut Tuntemattomia tassuja omaksi ilokseni. On ollut kuitenkin kiva huomata, että täällä on kävijöitä. Joku käy aina välillä kurkkimassa, mitä pikkusille kuuluu. Havahduin paremmin, kun kissarakas naapurini kysyi minut nähdessään: "Mitä kisuille kuuluu, kun et ole nyt tehnyt päivityksiä?" Silloin ymmärsin, että lukijoita taitaa olla ihan oikeasti. Ja jos näin on, minun on tietenkin muistettava heidät. Teidät! Syyskuu meni vauhdilla. Elokuun lopussa tuli Nupun ensimmäinen kiima. Totta se vain on, mitä sanotaan, se ei voi jäädä arvailujen varaan. Silloin kun se alkaa, sen kyllä huomaa! Ja syyskuussa ei tarvinnut arvailla, tuliko se uudestaan ja uudestaan vai ei.

Se oli jännää seurattavaa...Kun yhtäkkiä toisen käyttäytyminen muuttuu niin radikaalisti. Ruoka ei oikein maistunut.

Lattioita hierottiin. Valitettiin ja nau´uttiin. Välillä vienolla äänellä ja välillä vähän karskimmalla. Välillä tuntui kuin olisin kuullut sitä Devon Rexeille kuuluisaa linnun ääntä. Välillä meillä mellasti pieni vauva, välillä valtava vauva ja välillä jokin petolintu.

Konserttien väliajalla tähti retkotti reporankana.

"Pikkusisko" Muru tuijotti ja ihmetteli, että mitä tuo toinen oikein touhuaa. Mutta ilmeisesti ymmärsi toisen ääntelystä, ettei se jokin ollutkaan niin kivaa. Sen jälkeen yritti autta keinolla jos millä.

Onneksi välillä kävi joku muukin lohduttaja-hoivaaja, niin sisko sai hetken hengähtää.

Ja lähteä omille pikku tutkimusretkilleen.. Kuten purkamaan energiaa seinäkiipeilyn parissa.

Välillä pelaamaan vähän lautapelejä, kun toinen vaan nukkui..

Ja sitten hoitsunkin piti vähän levätä ja ladata akkuja. Otsa rypyssä...

Kiimoja ehti tulla niin monta kertaa, että sekosin jo laskuissa. Olen lukenut, että joillakin ihmisillä tapaa mennä hermot. Minulla ei mennyt, lähinnä kävi toista vain sääliksi. Selvästi se kurjaa oli. Usein ilme oli yhtä suurta kysymysmerkkiä, kuin Nuppu olisi kysynyt; "Mitä ihmettä tämä on? Äiti kerro! Ja mikset auta minua?" Ja tarkoitus olikin oikeasti auttaa. Viedä leikattavaksi tai ainakin kysyä lääkäriltä asiaa. Mutta sitten tuli pieniä mutkia matkaan.

Nupun ranne tuli kipeäksi. Arvelin sen yhden myöhäisillan hurjan rojahduksen olleen syynä. Olin itse jo puoliunessa kun jompi kumpi tipahti kiipeilytelineestä ja kovaa. Se ei ollut ensimmäinen kerta. Kyllähän ne telmiessään kolahtelevat ja paukahtelevat tuonne ja tänne, mutta nyt ääni oli kovempi. Mitään valitusääniä ei silloin tullut ja leikki jatkui. Olin silti vakuuttunut, että siitä se johtui, että sen vuoksi sitä tassua aristeli ja välillä koko raajaa vähän lepuutti. Näytti myös, kuin siinä olisi vähän turvotusta. Seurasin tilannetta jonkin päivää, ehkä viikon. En ollut enää varma, kuvittelinko sen aristuksen, erilaisuuden ja horjuvan balanssin tepsuttelussa. Vai oliko se jo välillä poissa.. Ylireagoinko, alireagoinko? Välillä jo syytin itseäni, jos se olikin tullut siitä, kun nostin pöydälle hyppijöitä aina lattialle? Olinko tehnyt sen huolimattomasti tai ronskisti? Jos jalka olikin tömähtänyt lattiaan liian kovaa. Apua! Pitäisikö se viedä lääkääriin vai seurata vielä? Päätin kysäistä eläinlääkäriystäväni mielipidettä. Hän tuli käymään ja sanoi, että kyllä se on selvästi erilainen kuin toinen. Että lääkäriin vaan. Varasin ajan CatVetiin, joka oli yksi hänen suosittelemistaan paikoista. Se oli ensimmäinen eläinlääkärikäynti. Se jännitti sekä Nuppua että minua. Vastaanotossa kysyttiin, onko siellä kopassa pentu vai aikuinen kissa. Minä vastasin: "Itse asiassa en tiedä." Kuulemma on aikuinen. Nuori sellainen. Mitä mahtoi omistajasta tuon vastauksen jälkeen ajatella... Onneksi hoitaja oli oikein mukava, ymmärtäväinen ja ystävällinen. Ei tarvinnut ihan sydän syrjällään olla koko päivää töissä, kun toinen piti sinne jättää.

Ystäväni oli oikeassa, en vienyt turhaan. Ja en ollut ylireagoinut. Toisessa jalassa oli luutulehdus tai kysta. Diagnoosi oli hieman epäselvä, mutta se oli varmaa, että luussa oli harventumaa. Ja sekin oli kuulemma varmaa, ettei se ollut minkään tipahduksen tai kolahduksen aiheuttamaa. Saimme antibioottia ja tulehduskipulääkettä. Kotona pieni potilas kuopi vesikupista kaikki vedet pihalle. Kahteen otteeseen. Taisi dopingit olla kohdillaan hyvässä hoidossa. Kotiin oli selvästikin ihana palata ja Muru jatkoi hoitamistaan. Minä annoin lääkettä. Ja lääkettä. Hetken jalka näytti jo paremmalta, mutta sitten väillä taas vähän huonommalta. Välillä hypittiin kolmella jalalla. Reppana pieni. Vaikeaa on saada jalalle rauha, kun on toinen pieni innostamassa leikkiin. Ja hassusti se kyllä näytti siltä, ettei paljon sattunut, kun kolmella sitä ketterästi hypeltiin kuin ennenkin. Mutta silti minä huolestuin. Puhuin taas ystäväni kanssa ja hän sanoi, että kuulostaa pahalta yhdistettynä lääkärin lausumaan. Hän sanoi, että se saattaa olla myös kasvain. Ja minä varmistuin siitä, että uusi aika oli tilattava. Ja uudestaan mentiin.

Lääkäri näytti minulle röntgenkuvat, joista jopa minä osasin nähdä tilanteen huomattavasti huonontuneen. Hän vahvisti ystäväni sanat. Se saattaa olla kasvain. Onneksi ystäväni oli jo minua "pelotellut", niin en sinne CatVetin lattialle pyörtynyt. Sellainen vaihtoehto saattoi myös olla, että lääke oli väärä, eikä ollut purrut tulehdukseen. Lääkäri ei halunnut uskoa kasvaimeen näin nuoren kissan kohdalla. Määräsi uudet lääkkeet ja koepalanottoajan. Sitä nyt odotamme toiveikkain ja kauhunsekaisin tuntein...

Elokuu 2011 - jatkoa

Haimme kotiin pienen ihanuuden. Adorex Morning Enigman. Tyttö antoi sille nimeksi Muru. Minua jännitti, mitä edessä olisi. Uneton yö Helsingissä? Mitä tapahtuisi kun pieni pentu kohtaisi isomman, melkein aikuisen pennun, joka omasi siivun koiran identiteettiä? Laitoimme kopan eteisen lattialle, kuten aikoinaan Nupun kanssa. Annoimme sen tulla itse ulos. Nuppu tuli heti tietenkin katsomaan, mitä siellä on... Alkoi murina ja sähinä. Pieni meni piloon eteiseen urheilukassin päälle, eikä meinannuut uskaltaa tulla pois. Tutustui hitaasti paikkoihin, ei meinannut tulla kylpyhuoneen kaapin alta pois. Kävi hiekkalaatikolla, ei meinannut tulla pois..

Miksi tuo toinen koko ajan murisi ja sähisi? Muru oli säälittävä surullisine silmineen. Se tuijotti Nuppua urhoollisesti silmiin, eikä juuri perääntynyt. Olisi tehnyt mieli ottaa se vaan syliin ja lohduttaa. Mutta tiesin, että tutustumiselle ja valtataistelulle oli annettavaa tilaa ja aikaa. Ja se aika oli otettava, oli se sitten kuinka pitkä tahansa. En muista nukkuneeni juurikaan sinä yönä. Koiran unta kissojen vuoksi.

Aamulla havahduin siihen, että olin sittenkin nukahtanut. Heräsin hiljaisuudessa. Missä kissat olivat? Ei kuulunut sähinää, ei murinaa. Mitä oli tapahtunut? Löysin Nupun eteisestä kantokopasta. Oliko se syönyt lopulta Murun? Ihan kuin se olisi mennyt koppaan häpeämään tekoaan. Pieni paniikki pyöritti minua. Menin hyrrännä paikasta toiseen. Apua! Olisiko se todella voinut tehdä niin? Miksi minä nukahdin? Olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin? Vaikka lukea enemmän kissojen tutustuttamisesta toisiinsa ja luottaa vähemmän omaan typerään järkeilyyni? Olin jonkun verran lukenut ja jonkun verran kysynyt. En ehkä kuitenkaan tarpeeksi. Jokin oleellinen oli jäänyt huomiotta!! Voi ei.. Kuinka selittäisin tämän kasvattajalle? Entä sitten tyttärelleni? Kuinka ikinä antaisin tämän itselleni anteeksi!

Mutta sitten Muru löytyi kiipeilytelineen pesästä. Siellä se nukkui autuaan tietämättömänä ympärillä velloneesta paniikista.

Päivä jatkui hyvin. Enää ei ollut niin paljon tarvetta sähistä ja murista. Mutta kuljettiin vähän varpasillaan ja pikkuisen piti pyydellä anteeksi olemassa oloaan. Nuppu tuijotti ja tuijotti.

Enigma edelleen tapitti takaisin surullisilla silmillään. Sähisi vienosti myös muutaman kerran, kuin hermostuneisuuden merkiksi. "Mikset ymmärrä, etten ole mikään vihollinen! Minä olen ihan kiltti.." Tuijotuskisoja käytiin kotona ja sitten myös vähän väljemmissä vesissä mökillä. Seuraava päivä sujui vielä paremmin. Silloin Nuppu huomasi, että Muru onkin oikeastaan aika kiva. Ei pieni ja pelottava, vaan pieni ja potentiaalinen kaveri.

Ja siitä on välit vain lämmenneet. Kaksi päivää se vei, että toisesta tuli tärkeä.

Elokuu 2011

Ups! Kuinkas sitten kävikään? Olin taas vähän surffanut. Ihaillut kuvia ja sairastanut pentukuumetta. Vaikka edellinen ei ollut edes vielä aikuinen. Suurena kimmokkeena kai siskoni hääpäivä! Koiraserkut tulivat yökylään ja Nuppu heittäytyi heti selälleen. Leikitään!

Kaikki sujui hienosti. Nuppu oli lattialla koirien kanssa koko ajan. Ei halunnut kiipeillä, kun oli kavereita. Välillä hyppäsi sängylle tai sohvalle ja koira perässä.

Nukkuivat kaikki yhdessä ringissä, pitäen jokainen samanlaisen hajuraon toisiinsa, alle puoli metriä. Lisäksi Nuppu haisteli toista koiraa yhtä ronkisti kuten koirilla on tapana. Se oli huvittava näky. Kaikki saivat samaan aikaan omat ruokansa omiin kuppeihinsa ja erilleen toisistaan, mutta niin sitä vaan kävi, että kaikki söivät sekaisin toistensa ruokia. Ei kai se kovin vakavaa ole, jos joskus syö vähän Jahti&Vahtia? Kun se on niin hyvää... Ja kyllä se jauheliha riisilläkin maistui, vaikka siinä oli karvaiselle karppaajalle mustanlistan murkinaa vähän liikaa.

Toisena kimmokkeena oli varmasti myös se pieni katse välillä aamuisin ja toinen katse iltaisin kotiin tullessa. Ja se vieno naukaisu. Nuppu tuli aina ovelle vastaan ja halusi kovasti halata. Pitkään!

Ja ehkä myös kolmantena lomailevan tyttären hieman syyllistävät kommentit puhelimessa tekivät tehtävänsä. "Siis ootko sä vieläkin töissä? Sun pitäisi jo olla kotona. Tiedätkö kuinka monta tuntia Nuppu on ollut tänään yksin?" Vaikka tiesin, etten ollut ollut ihan ihan aivan aivan liikaa, vaikka tiesin, että siellä oli ruokaa ja juomaa, vaikka tiesin että periaatteessa kaikki oli hyvin... Silti tiesin, että seura olisi enemmän kuin tervetullutta. Ja muistin, kuinka eräs kaverini tokaisi Nupusta kuultuaan: "Alappa etsimään sitten heti toista!"

Nyt olin jo vähän etsinytkin. Muutamat tapaukset missannut, kun olin liikaa empinyt, enkä edes yhteyttä ottanut. Sitten kun en enää lainkaan empinyt, huomasin että eräässä kissalassa oli syntynyt juuri sopivasti pentuja. Ne olisivat juuri sopivasti luovutusikäisiä kun lomani alkaisi. Kävin katsomassa pentuja melkein salaa, en kertonut juuri kenellekään. Osa pennuista oli sillä hetkellä toisaalla. Olisin halunnut niin kovasti nähdä myös ne toiset... Jäin hautomaan. Näin kuvia myöhemmin. Siellä oli yksi ylitse muiden, jonka olisin halunnut tavata. En uskaltanut, koska se olisi sitten sijoituskissa, jos sen saisin.

En ollut varma itsestäni, olisiko minusta siihen. En ollut varma, jaksaisinko niitä kaikkia kiima-aikoja. En tiennyt vielä, mitä ne olivat. Nupulla ei ollut vielä ollut kiimaa ja sen olin aikeissa leikkauttaa ensimmäisen kiiman jälkeen. Googletin kiimaa puolelta jos toiselta. Luin faktaa ja vapaamuotoisia vuodatuksia. Tajusin, etten voinut tietää mitä oli tulossa. Tarinoita oli niin monia, faktojakin runsaasti. Toiset kissat olivat kuulemma kuin riivattuja ja toiset taas vain hellyydenkipeitä lattialuuttuja. Sekä melutasossa, että maanisuudessa oli suurta vaihtelua. Omistajien yöunten katkonaisuudella ei myöskään tuntunut olevan selkeitä viitearvoja. Mieti ja pohdin. Pohdin ja mietin. Sehän oli ihan loogista. Onhan ihmistenkin raskaudetkin kovin erilaisia, ne harvemmin toteuttavat mitään kaavaa. Sitten tajusin, että turhaa pelkäsin, kun en tiennyt mitä olisi tulossa. Ja vielä turhempaa olisi haudata koko ajatus sen tuntemattoman pelossa. Ehkä piti vain toivoa parasta ja kohdata kiima. Sitten joskus. Ei kai se nyt ihan täysin äärettömän kamalaa voinut olla kuin monilla kasvattajilla oli monta leikkaamatonta naarasta? Ja jos se sitten kuitenkin olisi, niin onneksi minun ei todennäköisesti tarvitsisi kestää sitä kovinkaan kauan, montaa vuotta. Olin päässyt pohdinnoissani siihen pisteeseen, että uskalsin mennä katsomaan myös toisia pentuja.

Ja kun sen kuvista ihailemani yksilön näin, en enää voinut irroittaa. Sillä oli niin surulliset silmät. Ja se oli muutenkin jotenkin reppana ruttuinen. Ei sille vaan voinut sanoa ei.

Heinäkuu 2011

Candy on kokenut taas paljon uutta. Juhannuksena oli jännittävä matka Pertteliin. Sekä kissalle, että omistajalle. Mietin jo lähtöaamuna, uskallammeko siltikään? Candy oli ollut edellisenä yönä poikkeuksellisen villi ja vallaton. Ja minä olin nukkunut poikkeuksellisen vähän ja katkonaisesti. Mietin jo puolihäpeissäni millaista se olisi kylässä. Kauniissa kodissa, jossa on paljon tuhottavaa ja pudotettavaa. O-ou, miten ne lemmikkivakuutuksen ehdot meinivätkään? Päätin uhmata tulevaa ja olla perumatta reissua. Viime näkemisestä oli niin pitkä aika. Liian pitkä. Tulisi suru puseroon monelle, jos emme lähtisi.. Turhaan emmin. Reissu oli oikein onnistunut. Olimme paljon ulkona. Mitään ei mennyt rikki. Näimme naapurin kissan, joka tuli katsomaan, että kuka tuo kummajainen on, joka on tunkenut reviirilleni? Joku melko harmiton rääpäle - taisi tuo , viisi kertaa Candyn kokoinen tuumata. Ja lähti nopeasti sinne mistä oli tullutkin. Candyn ajatukset olivat melko erilaiset. Se tunki syliini ja teki kaikki hädät hädässä. Paniikkivahingot, reppana. Mietin mistä se johtui? Toisen kissan koostako? Vai siitä, että se oli kissa, joka lähestyi eri tavalla kuin koira? Olimme tavanneet tähän mennessä vain koiria. Luuleekohan Candy olevansa koira? Olinko minä nyt aiheuttanut kissalle identiteettiongelman? Pitäisikö tätä asiaa yrittää korjata jotenkin...

Yökin meni loistavasti. Kiitos huoneessamme oleilleen hamsterin. Illalla hamsteri pääsi lenkille juoksupalloon pitkin lattioita. Sitä Candy seurasi ja tuijotti. Ei koskenut. Ihmetteli, mikä tuo tuollainen itsestään liikkuva pallo on? Ja hamsterin häkin vieressä Candy oli koko yön. Silmä kovana ne serasi hamsterin juoksua ja muita liikkeitä, eikä olisi millään malttanut nukkua. Oli villeys ja vallattomuus tipotiessään. Nyt todella ymmärsin, miksi jotkut hankkivat kissoille akvaarion.

Kotona tapahtui muutos. Sohva muuttui hapsuiseksi. Ennen se oli sileä. Minun oli sittenkin hankittava kunnon kiipeilyteline, eikä mikään tolppa. Oli se sitten kuinka ruma kapistus tahansa. Täysin oma vikani tuo sohvan hapsustailaus, tunnustan. Löysin sitten kelpuuttamani pieneen tilaan mahtuvan yksilön zooplussasta. Hyvällä tuurilla vielä juuri tahtomani oli alennuksessa! Kiipeiluteline saapui suuressa laatikossa, joka painoi paljon. Kiltti postitäti lainasi minulle nokkakärryjä, joilla sain kiikutettua laatikon kotiin. Candy oli intoa täynnä auttamassa sen avaamisessa.

Ja ai-ai sitä ihanuutta, kun koko hökötys oli valmis. Ja ihan ylhäältä katon rajasta, löytyi oma lempipaikka heti. Ei tarvinnut enää kiivetä telkkarin päälle ja tulla komennetuksi heti alas. Tunsin pienen piston sydämessäni, ihan minin..

Olemme käyneet melkein joka ilta lenkillä. Candy nauttii. Olemme tavanneet monta kivaa koiraa ja monta kivaa omistajaa. On ollut kiva huomata, kuinka positiivisesti monet suhtautuvat Candyyn. Koirat ovat kiinnostuneita ja osaavat hienosti tulkita kissan eleitä ja ottaa rauhallisesti. Välillä haistetaan varovasti. Joskus vaan katsellaan kauempaa. Candy selvästi huomaa eron koirien välillä. Kaikki eivät ole Bichon Friséitä tai Italian vinttikoiria. Ne muut ovat oudompia, eikä niistä aina tiedä mitä ajatella. Yhtenä iltana olimme pitkän aikaa jumittuneena muutamalle ruohoneliölle kahden Tiibetinspanielin pennun ja kahden Bassetin kanssa. Pentujen toinen omistaja ihastui Candyyn, joka tunki tämän syliin... Olisi varmasti ottanut mukaansa jos olisi saanut.. Mutta silti löytyy niitäkin, jotka katsovat pahalla. Kai se on se olettamus, että kissa käy kimppuun ja raatelee koiran. Ja minä olen vastuuton kun vien kissani ulos. Ei kai missään kuitenkaan lue, että puistot ja nurmikot ovat vain ihmisille ja koirille? Kai niistä vähän kuuluu myös kissoille, jotka osaavat olla nätisti. Siellä ulkona on niin paljon kaikkea kiinostavaa...

Ja ihan vähän ollaan käyty kiltisti kaupan ulkopuolella odottamassa pientä ostosten tekijää. Varovasti siinä tyhjän koiraparkin vieressä.

Kesäkuu 2011

Kesä on ihanaa aikaa. Aurinko valo ja lämpö. Nuppu on huomannut nämä samat ihanuudet. Parvekkeella voi olla vaikka tuntikaupalla ja katsella maailman menoa puistossa.

Puistossa on ihanaa olla, katsella ihmisiä, katsella koiria, katsella lintuja ja maistella vähän ruohoa ja kaikennäköisiä vihreitä juttuja.

Linnuille vähän jutellaan, muille ei juurikaan. Jotkut koirat ovat kiinnostavia ja jotkut ovat myös kiinnostuneita Nupusta. Vieraista koirista ei oikein tiedä mitä ajatella. Omat serkut ovat jo tuttuja.

Treenaaminen on tuottanut tulosta. Emme käytä enää DAPia. Voimme olla "kuten ennenkin". Jutella ja juoda kahvia. Vaihtaa kuulumisia ilman kokovartalojännitystä ja tiivistä tilanteen tuijotusta. Voimme päästää serkut keskenään toiseen huoneeseen pelkäämättä, että joku tulee ulos verta valuen. Olemme toivetilanteessa, vaikkemme olleet aina ihan varmoja, mihin enää uskalsi toivoa.. Voisimmeko enää kyläillä puolin ja toisin kuten aiemmin..

Enää ei tarvitse vain tuijottaa, sähistä ja haistella ja haistella. Nyt on aikaa jo vähän leikkiinkin...

Ja hoivattavana olemiseen. Toinen koirista on aivan rakastunut...

Se seuraa ja hoivaa. Putsaa ja putsaa...

Ja kun ne ihanat karvapallerot lähtevät, jää tilalle pieni haikeus. On putsari poissa, on leikkikaveri poissa. Ja silloin lentelee ajatus aina lävitseni. Olisihan se aika ihanaa... jos olisi toinenkin..

Toukokuu 2011

Elämä Nupun kanssa on rikkaampaa. Se on perheenjäsen isolla P:llä. Päivien piriste. Se on kuin pieni vauva. Tai isompi. Jota voi vain katsoa ja tuijottaa. Vaikka kuinka kauan. Sen tekemisiä on mukava seurata. Ja sen kanssa on kiva olla. Se tahtoo olla kaikessa mukana.

Siivouksessa...

Leikkipuistossa...

Kävelyllä ihailemassa kesän tuloa...

Salaa tietokoneella...

Se tykkää läheisyydestä. On hellyyttävää kun se tulee nukkumaan kainaloon. Ystäväni muisti minun sanoneen ennen tätä kissaelämää, ettei kissa saisi sänkyyn tulla. Minä itse en tietenkään sellaista kommenttia muista koskaan sanoneeni, saati sitten sellaista edes ajatelleeni! Kai nyt parhaan ystävän sanaan tulisi uskoa? Tietenkin. Olen siis heltynyt. Niin näköjään käy helposti. Mutta hössöttämään en sentään ole ruvennut. Enhän? Mitä nyt jotain blogia kirjoittamaan.. Sehän ei tarkoita mitään...

En ole ainoa. Heltymistä on tapahtunut suuremmassa mittakaavassa ympärilläni. En tehnyt päätöstä kissan otosta kevyin mielin. En hakenut kotiin täysin vapautunein onnen tuntein. Jouduin todistelemaan itselleni tekoni tarkoitusta ja sen järkevyyttä. Jouduin listaamaan sen hyviä puolia ja ihmisten positiivisia kommentteja. Sain kasaan monta, todella monta. Silti miinuspuolet painoivat takaraivossani, tuntuivat painavana taakkana, jota yritin karistaa. Ympärilläni oli paljon kissavastaisuutta. Pelkoa ja inhotusta. Kissat ovat petoja ja arvaamattomia. Yksi alkoi itkemään, kun kuuli päätökseni. Niin järkyttynt hän asiasta oli. Hän ei voisi koskea mihinkään muuhun eläimeen kuin koiraan. Ei voisi enää tavata kuten ennen. Toinen sanoi kovaan ääneen: "Ei mitään kissaa!" Kun kuuli mitä joulupukki oli tytölleni kertonut. Sen kauan kaivatun ilouutisen ja toteutueen toiveen. Yritin unohtaa kaikkea kuulemaani ja pyyhkiä niitä myös tyttäreni mielestä. Se ei ollut helppoa, ei juuri mahdollista. Se aiheutti paljon pahaa mieltä.. Vasta nyt pikkuhiljaa pienesti pystyn...

Vain siksi, että olen nähnyt kuinka Nuppu on hurmannut. Muuttanut mieliä. Saanut hyväksynnän, sitä liiemmälti hakematta. Itkureaktion omaava kissapelkoinen on tuonut ruokaa eläinkaupasta useampaan otteeseen. Myös muutama muutama kissa-arka on sujuvasti silittänyt sylissä olevaa kehrääjää, hymy kasvoilla. "Vaikken kissoista tykkää, niin kyllä mä tästä silti.." Siitä on kai vain niin vaikea olla pitämättä. Itse sitä huomaa rakastavansa joka päivä enemmän. Kuinka se tunne voi vaan kasvaa ja kasvaa? Ja sitä miettii, rakastinko silloin alussa oikeasti ollenkaan?

Huhtikuu 2011 - jatkoa

Nyt on kaksi viikkoa täynnä. Siihen on mahtunut paljon tapahtumia ja paljon rakkautta. Paljon unta. Päivisin pennun yksinolo taitaa kulua nukkuen. Ainakaan mitään tuhoja ei ole syntynyt ja yleensä ei ole ruokaakaan kulunut. Venytellen ja hieman viiveellä kömpii omasta sängystään pientä koululaista vastaan. Siellä on viltti kasvattajakodista tutuilla tuoksuilla varustettuna, siellä on hyvä olla. Ja sen jälkeen on mukava viettää vähän tyttöjen aikaa, ennenkuin äiti tulee kotiin.

Candy on utelias tapaus ja osaa istua käskystä. Pitää erityisesti haleista, syleistä ja kainaloista. Meillä on käynyt paljon vieraita. Kaikki on kehrätty ja muutamat sydämet sulatettu. Ketään ei ole vierastettu.

Siskoni koiriin on tutustuttu viisi kertaa. Ja ystävän koiraan kerran. Kärsivällisyys on ollut valttia. Etukäteen en ollut varma, onko haaveeni ja aikomukseni päästä koirien kanssa vierailuasteelle aivan pilvilinnan omainen harha. En löytänyt aiheesta paljon tietoa, tai sitten en osannut etsiä. Kyselin kasvattajalta, kyselin eläinlääkärikaveriltani ja googletin vimmatusti. Neuvot painoin mieleeni ja jotain uskalsin jättää maalaisjärjenkin arveluuttavaan varaan. Ensin Candy tärisi ja pelkäsi. Koirat olivat ihmeissään. Ne olivat aivan superinnoissaan menossa moikkaamaan. Kun sen ei voitu antaa tapahtua samalla temmolla kuten koirien maailmassa, olivat koirat pettyneitä ja innostus ei ottanut laantuakseen. Jatkoimme harjoituksia, vaikka jotkut kokivat jo epätoivoa. Oli vinkunaa ja sähinää, tärinää ja murinaa. Kokeilimme Felifriend-feromonisuihketta, jos se rauhottaisi tilannetta. Emme huomanneet siinä kovasti vaikutusta ja tuotekuvauksen mukaan se olikin ilmeisesti tarkoitettu enemmän kissan ja uuden ihmisen väliseen tutustumiseen. Myöhemmin totesimme D.A.P. -feromonisuihkeen olevan todella toimivaa tavaraa meidän eläinten kohdalla. Se sai koirien vuolaan innon hieman laantumaan ja niiden käyttäytymiseen sen avulla hieman flegmaattisuutta, jolloin Candyn oli helpompi tehdä varovasti tuttavuutta. Olemme päässeet jo nuuhkimaan kuonoja ja koirat ovat antaneet pusuja. Candy ei enää pelkää, ei mene karkuun, on mennyt jopa itse lattialle koirien kanssa. On utelias koirien suhteen ja hämmästyttävän luottavainen. Kääntää selän ja nukkuu sohvalla kaivautumatta mihinkään. Kun koira nuuhkaisee liian monta kertaa ja liian kriittisistä paikoista, antaa se lähes äänettömän varoitussähinän. Ja jatkaa lepuutustaan. Minä lepään nyt. Ovat juoneet samasta kupista ja syöneet samaa ruokaa. Kaikki kuitenkin vuorotellen. Ehkä haaveeni ei ollutkaan harhainen.

Matkustimme pääsiäisenä bussilla Kannelmäen Faunattareen. Eräs marsujen omistaja oli kehunut kyseistä eläinkauppaa. Otimme pennun mukaan kantokopassaan ja saimme taas uuden kokemuksen bussista. Saimme hyvää palvelua Faunattaresta ja ostimme valjaat ja villapaidan. Hurmasimme työntekijät, nostatimme kuumetta. Ihmettelin, kuinka innoissaan he olivat Candystä. Eivätkö he ole nähneet vaikka kuinka paljon kissoja, monenlaisia pentuja? Vai onko tässä pennussa heillekin jotakin ainutlaatuista, kuten meille? Vai ovatko he henkeen ja vereen niin eläinihmisiä, että jaksavat ihastella kaikkia eläimiä upeina yksilöinä aina? Minulla ei ole niin suurta sydäntä, tunnustan. Minun mielestäni Devon Rexit ovat parhaita. Ja Yorkshiren terrierin olisin koirista ottanut, jos ei olisi aamulenkkiä tarvinnut. Kaupassa Candy antoi pukea ja sovitttaa. Mukaan lähtivät ihanat blingbling-valjaat ja villapaita. Paitaan otettiin vähän kasvuvaraa, jotta siitä olisi iloa pidemmäksi aikaa. Tyttö tahtoi vaaleanpunaiset, minä en väittänyt vastaan laisinkaan. Kotikonnuilla menimme puistoon katsomaan, miltä maailma näyttää kodin ulkopuolella. Ilmeisen ihanalta. Candy käveli innoissaan häntäänsä heiluttaen ja ympyrää vispaten. Joku mies luuli Candyä Chihuahuaksi, enkä ihmettele. Minulla oli sellainen olokin, kun tamineet päälle laitettiin, että fifiä ulkoilutettiin. Arvasin jo muutamien ihmisten ajatukset turhamaisuudesta. Joku varmaan ajatteli, että miksi teette kissasta koiraa. Sitten minä ajattelin, että mitä minä sellaista ajattelen. Ja sitten nautin hetkestä. Nautin kun Candy nautti.

Huhtikuu 2011

Tuli vihdoinin se päivä, jota kaikki eivät täysin uskoneet tulevan. Pitkä odotus oli päättynyt. Saisimme vihdoin hakea pikkuisen, Candyn, kotiin. Olimme aivan innoissamme. Perhosia vatsassa menimme nukkumaan. Tyttö halusi valokuvan muistoksi viimeisestä illasta, kun hän nukkuu yksin.

Nyt meidän elämä muuttuisi, pysyvästi. Yhdessä päivässä. Milloin viimeksi oli tapahtunut jotakin niin suurta? Paljon on tapahtunut, mutten muistanut tarkkaa päivämäärää. Tämän muistan, 9.4. kuten muistan lapsen syntymäpäivän. Yksi niitä päiviä, joita ei unohda koskaan. Kahden tunnin ajomatka on joskun todella pitkä. Ilman pysähdystäkin. Paluumatka oli epätodellinen. Kopasta kuului alkumatkan vieno mau. Loppumatka nukuttiin.

Kotiovella jännitti taas. Kuinka tämä sujuisi? Oliko edessä vain pikkuisen itkua, kaipuuta emon ja siskon luokse? Laskettiin koppa eteisen lattialle, avattiin sitä ja annettiin Candyn tulla itse ulos. Näytettiin vessa ja tankkauspaikka. Sitten Candy sai itse tutustua. Se sujui hienosti. Uteliaana se meni paikasta toiseen.

En rajoittanut tilaa, vaikka jossakin kirjassa neuvottiin niin. Arkailusta ei ollut merkkejäkään ja neliöitäkään ei ole kovin paljon. Vatsa näytti kuitenkin merkkejä muutosta. Emme säikähtäneet, koska kasvattaja oli siitä jo ennakkoon varoittanutkin ja oikein ennustanut. Kaikki meni oikeaan paikkaan ja loput pyyhittiin vierailevan kissakuumeisen ystävän tunikaan. Seuraavalla kerralla kaikki oli jo kunnossa. Illalla pikkuinen ei itkenyt, ei etsinyt, vaan kävi tyytyväisenä tytön kainaloon nukkumaan. Minä nukuin epätavallisesti tuntosarvet pystyssä, kuin pienen vauvan kanssa. Mietin olisiko ihmeissään yöllä herätessään, löytäisikö vessaan, löytäisikö juomaa tai ruokaa? Mietin turhaan. Candy nukkui tytön vieressä koko yön. Mietin kyllä sitten sitäkin. Oliko se nyt ihan hyvä asia? Että eihän se nyt kuivu liikaa kun ei juo tai syö? Mutta matkustaminen taisi olla vaan uuvuttavaa. Ja kaikki uusi. Sehän on aivan normaalia, aikuisellekin.

Maaliskuu 2011

Huomasin yllättäen olevani nettikauppojen surffiaddikti ja jossakin määrin myös suurkuluttaja. Sukkuloin ja sukkuloin. Vertailin hintoja, etsin kuin hullu hulluilla päivillä halvalla hyvää. Tiesin mitä halusin. Ja halvalla sen kaiken tietenkin! Mutta lemmikkisektori on kuin vauvojen maailma. Vedotaan tunteisiin ja kehitellään kaikkea ihanaa. Ja tiedetään että hinnat voivat hipoa hermoja.  Pesänrakennusvaiheiset uutuuden viehätyksessä vaeltavat ensiodottajat saavat kuin ihmeen avulla joskus lompakkonsa venymään. Tai kuten tässä tapauksessa, visan vinkumaan. En uskalla laskea kaikkia senttejä yhteen. Vaikka olenkin melko organisoitunut sillä saralla nykyään. Että tiedän numeroina, kuinka paljon haluaisin osata nipistää. Nyt en ollut nipistänyt. Olivat markkinointi-ihmiset olleet oikeilla paikoillaan. Nostan hattua heille ja omalle googletuksen taidoilleni.

Sain hankittua kaikki ihanuudet. Hienon vessan, Modkatin, vaikka jo heti mietin seuraavaa vaihetta. Kuinka pienen pennun voisi opettaa pöntölle? Yrittää. Yrittää opettaa. Ehkä myöhemmin. Alkuun käytetään tyylikästä vessaa, joka istuu hienosti vähemmän tyylikkään kylpyhuoneen väreihin. Kantokassin, Sleepypodin, tilasin Ameriikasta asti. Luulin saavani halvalla, en ymmärtänyt sen jäävän tulliin. Ja eihän se sieltä noudon jälkeen enää edullinen ollut. Kai minun olisi se pitänyt vähän työnkin puolesta ymmärtää. Mutta ei kai hössöttävä äiti-ihminen aina oikein ymmärrä. Peti, pEi Pod, tuli myös valtamerten toiselta puolen, on aivan ihana. Ruokakupit, ruokaa ja raapimistolppa. Kolme ärrää ja yksi vähän ärsyttävä. Tuo tolppa. Ainoa, jossa ei taidot riittäneet tyylikkään löytämiseen vai visa enää vinkumiseen? Shampoo, harja, kynsileikkurit, feromonit ja kiipeilypaikat. Kaikki oli valmista, kerrankin ajoissa. Tai no, kissanhiekan ja tolpan hain edellisenä päivänä. Tunnustan. Tunsin helpotusta ja podin. Huonoa omatuntoa kahdeksan vuoden taakse. Luulen, että en ollut silloin yhtä lailla valmistautunut. Ainakaan yhtä ajoissa ja melko viimeisen päälle. Ja kyseessä oli oikea vauva! Kai jotain voi laittaa edes iän ja elämäntilanteen piikkiin? Vai onko se turhaa selittelyä? 

Helmikuu 2011

Pitkät viikot olivat piinanneet meitä pitkään. Päivät vain seurasivat toisiaan. Helmikuuta ei tuntunut tulevan koskaan. Tyttö oli välillä vakuuttunut siitä. Odotus oli raastava, ei onnellinen. Katselimme valokuvia kasvavista vauvoista. Ihastelimme niitä kerran toisensa jälkeen. Omamme oli päässyt tietokoneen taustakuvaksi. Siitä sitä oli helppo katsella. Vähän kuin yksi tassu olisi jo kotona. Ihan vähän. Niin sitä vaan hurahtaa. Jostakin kohtaa edes normaali ihminen. Hullaantuu ja tulee ilmeisesti melko höperöksi. Kissatädiksi? En tahtoisi sanoa niin. Siinä on negatiivinen kaiku. Haluaisin olla positiivisella tavalla kissaihminen.

Vihdoin tuli se päivä, jolloin pennut olivat valmiita ottamaan ensiviisiitille vastaan vieraita. Hyppäsimme aamupäivästä matkaan. Mukaan tuli kaksi ihanaa innokasta. Siskoni ja tämän mies kuskaamaan meitä. Kahden tunnin ajomatka on joskus aikuisellakin kuin lapsen jouluaaton lahjapolte. Jännitin tapaamista. Voitaisiinko meidät vielä kuitenkin hylätä tässä vaiheessa? Nyt oltiin ikäänkuin työhaastattelun jatkokierroksella. Se pelotti hassusti, vaikka pentu olikin alustavasti varattu. Mutta on tullut joskus elämässä huomattua, että mitä tahansa voi tapahtua. Vaikka mikä olisi kuinka varmaa tahansa.

Löysimme perille vieraassa paikassa. Ja pentu löysi luoksemme ensimmäisenä pennuista. Rakastuimme pentuun oitis. Se tuli itse luoksemme, kuin olisi tiennyt, että tuossa nuo nyt ovat. Minun ihmiset. Ihmettelimme kuinka pieniä pennut olivat. Ihan pikkuruisia pikku kissoja. Kasvattaja oli oikein mukava ja kaikki meni hyvin. Emme olisi halunneet lähteä. Mutta pakko oli, sen tajusimme itse. Ei meitä tarvinnut häätää. Meille jäi hyvä mieli, mutta saimme jatkaa haikeina odotusta.