Marraskuu 2011

Diagnoosin tarkennus ei onnistunut kovin tarkasti. Sen verran kuitenkin, että voitiin sulkea kokonaan pois verenkiertohäiriöt ja muut hieman kummalliselta kuulostaneet vaihtoehdot. Tarpeeksi siihen nähden, että lääkäri oli varma, että kyseessä oli kasvain, joka tuhoaisi jalan. Tarpeeksi sen verran, että hänen kantansa oli selvä ainoan hoitomuodon aloittamiseksi. Aika oli kuulemma kypsä amputaatiolle. Jos minä en ollut, voisimme seurata tilannetta viikon tai kaksi. Tällöin olisi mahdollisuus myös etäispesäkkeen synnylle, jos kyseessä olisi luusyöpä. En tahtonut ottaa sitä riskiä. En tahtonut sitä ollenkaan. Keuhkot kuvattiin pyynnöstäni, koska sinne pesäke pesisi, jos jonnekin. Kissoilla se oli kuulemma äärimmäisen harvinaista, kun taas koirilla lähes todennäköistä. Ehkä olin turhamainen, liian epäileväinen, liian tunteellinen lemmikin omistaja? En tahtonut kuitenkaan tehdä päätöstä amputaatiosta, ennen varmistusta. Jos etäispesäke olisi, täytyisi päättää vieläkin suuremmasta. Silloin amputaato olisi mielestäni turhaa kurjuutta toiselle ja ihmisen itsekkyyttä. Kuvat olivat onneksi puhtaat. Päätös oli vaikea, mutta minusta tuntui, että pakko oli luottaa viisaampaan. Enhän minä mitään tällaisista asioista oikeasti tiedä. Enkä ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos tahtoisin seurata tilannetta ja aiheuttaisin sillä vieläkin vakavemman tilan. Päätös oli siis tehty ja aika varattu. Kotiin siis odottamaan koitosta ja valmistautumaan tulevaan. Siellä ehdin empiä ja kyseenalaistaa. Kolme eri lääkäriä oli vakuutellut, ettei se ole rääkkäystä ja kissa sopeutuu uuteen elämään kolmijalkaisena nopeasti. Voisi elää onnellisen elämän. Pyörittelin sanoja ja surua päässäni pyörryksiin asti. Kai se oli uskottava.

Ihan kuin Nuppu olisi aavistanut tulevan. Viimeisenä iltanaan nelijalkaisena sen olemus oli hauras ja hellyyttävä. Se hyrisi hipihiljaa ja aivan varmasti kuunteli tarkasti, kun rauhoittelin tyttöä...

Amputaatioaamu oli adrenaliinia täynnä. Nuppu sai hepuleita ja minullakin oli hyperolo. En ollut nukkunut paljon, mutta se ei tuntunut missään. Tunsin syyllisyyttä ja surua. Mietin vieläkin, olisinko voinut estää tämän jotenkin, voinut tehdä jotain toisin? Oliko tämä varmasti oikein? Lääkäriaseman odotustilassa odotti sairaalan haju voimakkaampana kuin koskaan. Se sai pelkäämään niin eläimen kuin ihmisen. Nuppu oli paikallaan ja aivan hiljaa, minulla nousi vedet silmiin.

Illalla hain potilaan, jolla oli surulliset itkuiset silmät. Kuivuneita keinokyyneleitä, mutta suru oli ehkä aitoa? Yritin hokea itselleni, että ei eläin sure ja sääli kuten ihminen. Ei se paljon auttanut. Minua suretti, jännitti ja pelotti. Kuinka se käyttäytyisi kotona?

Kuin Duracel-pupu! Ei ollut paikallaan lainkaan. Niin hoitaja kertoi, että toisista tulee yliaktiivisia ja toisista passiivisia, vahvan keskushermostoon vaikuttavan lääkkeen vuoksi. Tuo olotila ei olisi alkuunkaan mukava, jos olisi vakavasti sairas. Nupusta tuli ikiliikkuja. Parin ensimmäisen kömmähdyksen jälkeen se pysyi pystyssä hienosti. Paasto oli tehnyt tehtävänsä ja jättänyt jälkensä. Se söi valtavalla ruokahalulla. Loikki paikasta toiseen ja söi taas lisää. Ei malttanut pysähtyä. Vettä se läikytti kupista ja tahtoi mennä lätäkköön makaamaan. Myös kuivaruoalle kävi samoin. Papanoita oli kaikkialla. Yöksi minun oli pakko ottaa vesikuppi pois, ettei haava pääsisi kastumaan, jos sama show jatkuisi. Ja se jatkui. Uni oli samanlaista kuin seitsemän kuukautta sitten, kun se tuli meille. Yö kuin pienen vauvan kanssa ja aamulla äiti kuin zombi. Nuppu taisi hyöriä huumehöyryissään melkein koko yön. Vasta aamulla se rauhoittui. Kehräsi ensimmäistä kertaa, kun sitä silitti. Ei kuitenkaan sulkenut silmiään vieläkään...