Siivouksessa...
Leikkipuistossa...
Kävelyllä ihailemassa kesän tuloa...
Salaa tietokoneella...
Se tykkää läheisyydestä. On hellyyttävää kun se tulee nukkumaan kainaloon. Ystäväni muisti minun sanoneen ennen tätä kissaelämää, ettei kissa saisi sänkyyn tulla. Minä itse en tietenkään sellaista kommenttia muista koskaan sanoneeni, saati sitten sellaista edes ajatelleeni! Kai nyt parhaan ystävän sanaan tulisi uskoa? Tietenkin. Olen siis heltynyt. Niin näköjään käy helposti. Mutta hössöttämään en sentään ole ruvennut. Enhän? Mitä nyt jotain blogia kirjoittamaan.. Sehän ei tarkoita mitään...
En ole ainoa. Heltymistä on tapahtunut suuremmassa mittakaavassa ympärilläni. En tehnyt päätöstä kissan otosta kevyin mielin. En hakenut kotiin täysin vapautunein onnen tuntein. Jouduin todistelemaan itselleni tekoni tarkoitusta ja sen järkevyyttä. Jouduin listaamaan sen hyviä puolia ja ihmisten positiivisia kommentteja. Sain kasaan monta, todella monta. Silti miinuspuolet painoivat takaraivossani, tuntuivat painavana taakkana, jota yritin karistaa. Ympärilläni oli paljon kissavastaisuutta. Pelkoa ja inhotusta. Kissat ovat petoja ja arvaamattomia. Yksi alkoi itkemään, kun kuuli päätökseni. Niin järkyttynt hän asiasta oli. Hän ei voisi koskea mihinkään muuhun eläimeen kuin koiraan. Ei voisi enää tavata kuten ennen. Toinen sanoi kovaan ääneen: "Ei mitään kissaa!" Kun kuuli mitä joulupukki oli tytölleni kertonut. Sen kauan kaivatun ilouutisen ja toteutueen toiveen. Yritin unohtaa kaikkea kuulemaani ja pyyhkiä niitä myös tyttäreni mielestä. Se ei ollut helppoa, ei juuri mahdollista. Se aiheutti paljon pahaa mieltä.. Vasta nyt pikkuhiljaa pienesti pystyn...
Vain siksi, että olen nähnyt kuinka Nuppu on hurmannut. Muuttanut mieliä. Saanut hyväksynnän, sitä liiemmälti hakematta. Itkureaktion omaava kissapelkoinen on tuonut ruokaa eläinkaupasta useampaan otteeseen. Myös muutama muutama kissa-arka on sujuvasti silittänyt sylissä olevaa kehrääjää, hymy kasvoilla. "Vaikken kissoista tykkää, niin kyllä mä tästä silti.." Siitä on kai vain niin vaikea olla pitämättä. Itse sitä huomaa rakastavansa joka päivä enemmän. Kuinka se tunne voi vaan kasvaa ja kasvaa? Ja sitä miettii, rakastinko silloin alussa oikeasti ollenkaan?
