Candy on utelias tapaus ja osaa istua käskystä. Pitää erityisesti haleista, syleistä ja kainaloista. Meillä on käynyt paljon vieraita. Kaikki on kehrätty ja muutamat sydämet sulatettu. Ketään ei ole vierastettu.
Siskoni koiriin on tutustuttu viisi kertaa. Ja ystävän koiraan kerran. Kärsivällisyys on ollut valttia. Etukäteen en ollut varma, onko haaveeni ja aikomukseni päästä koirien kanssa vierailuasteelle aivan pilvilinnan omainen harha. En löytänyt aiheesta paljon tietoa, tai sitten en osannut etsiä. Kyselin kasvattajalta, kyselin eläinlääkärikaveriltani ja googletin vimmatusti. Neuvot painoin mieleeni ja jotain uskalsin jättää maalaisjärjenkin arveluuttavaan varaan. Ensin Candy tärisi ja pelkäsi. Koirat olivat ihmeissään. Ne olivat aivan superinnoissaan menossa moikkaamaan. Kun sen ei voitu antaa tapahtua samalla temmolla kuten koirien maailmassa, olivat koirat pettyneitä ja innostus ei ottanut laantuakseen. Jatkoimme harjoituksia, vaikka jotkut kokivat jo epätoivoa. Oli vinkunaa ja sähinää, tärinää ja murinaa. Kokeilimme Felifriend-feromonisuihketta, jos se rauhottaisi tilannetta. Emme huomanneet siinä kovasti vaikutusta ja tuotekuvauksen mukaan se olikin ilmeisesti tarkoitettu enemmän kissan ja uuden ihmisen väliseen tutustumiseen. Myöhemmin totesimme D.A.P. -feromonisuihkeen olevan todella toimivaa tavaraa meidän eläinten kohdalla. Se sai koirien vuolaan innon hieman laantumaan ja niiden käyttäytymiseen sen avulla hieman flegmaattisuutta, jolloin Candyn oli helpompi tehdä varovasti tuttavuutta. Olemme päässeet jo nuuhkimaan kuonoja ja koirat ovat antaneet pusuja. Candy ei enää pelkää, ei mene karkuun, on mennyt jopa itse lattialle koirien kanssa. On utelias koirien suhteen ja hämmästyttävän luottavainen. Kääntää selän ja nukkuu sohvalla kaivautumatta mihinkään. Kun koira nuuhkaisee liian monta kertaa ja liian kriittisistä paikoista, antaa se lähes äänettömän varoitussähinän. Ja jatkaa lepuutustaan. Minä lepään nyt. Ovat juoneet samasta kupista ja syöneet samaa ruokaa. Kaikki kuitenkin vuorotellen. Ehkä haaveeni ei ollutkaan harhainen.
Matkustimme pääsiäisenä bussilla Kannelmäen Faunattareen. Eräs marsujen omistaja oli kehunut kyseistä eläinkauppaa. Otimme pennun mukaan kantokopassaan ja saimme taas uuden kokemuksen bussista. Saimme hyvää palvelua Faunattaresta ja ostimme valjaat ja villapaidan. Hurmasimme työntekijät, nostatimme kuumetta. Ihmettelin, kuinka innoissaan he olivat Candystä. Eivätkö he ole nähneet vaikka kuinka paljon kissoja, monenlaisia pentuja? Vai onko tässä pennussa heillekin jotakin ainutlaatuista, kuten meille? Vai ovatko he henkeen ja vereen niin eläinihmisiä, että jaksavat ihastella kaikkia eläimiä upeina yksilöinä aina? Minulla ei ole niin suurta sydäntä, tunnustan. Minun mielestäni Devon Rexit ovat parhaita. Ja Yorkshiren terrierin olisin koirista ottanut, jos ei olisi aamulenkkiä tarvinnut. Kaupassa Candy antoi pukea ja sovitttaa. Mukaan lähtivät ihanat blingbling-valjaat ja villapaita. Paitaan otettiin vähän kasvuvaraa, jotta siitä olisi iloa pidemmäksi aikaa. Tyttö tahtoi vaaleanpunaiset, minä en väittänyt vastaan laisinkaan. Kotikonnuilla menimme puistoon katsomaan, miltä maailma näyttää kodin ulkopuolella. Ilmeisen ihanalta. Candy käveli innoissaan häntäänsä heiluttaen ja ympyrää vispaten. Joku mies luuli Candyä Chihuahuaksi, enkä ihmettele. Minulla oli sellainen olokin, kun tamineet päälle laitettiin, että fifiä ulkoilutettiin. Arvasin jo muutamien ihmisten ajatukset turhamaisuudesta. Joku varmaan ajatteli, että miksi teette kissasta koiraa. Sitten minä ajattelin, että mitä minä sellaista ajattelen. Ja sitten nautin hetkestä. Nautin kun Candy nautti.
