Elokuu 2011 - jatkoa

Haimme kotiin pienen ihanuuden. Adorex Morning Enigman. Tyttö antoi sille nimeksi Muru. Minua jännitti, mitä edessä olisi. Uneton yö Helsingissä? Mitä tapahtuisi kun pieni pentu kohtaisi isomman, melkein aikuisen pennun, joka omasi siivun koiran identiteettiä? Laitoimme kopan eteisen lattialle, kuten aikoinaan Nupun kanssa. Annoimme sen tulla itse ulos. Nuppu tuli heti tietenkin katsomaan, mitä siellä on... Alkoi murina ja sähinä. Pieni meni piloon eteiseen urheilukassin päälle, eikä meinannuut uskaltaa tulla pois. Tutustui hitaasti paikkoihin, ei meinannut tulla kylpyhuoneen kaapin alta pois. Kävi hiekkalaatikolla, ei meinannut tulla pois..

Miksi tuo toinen koko ajan murisi ja sähisi? Muru oli säälittävä surullisine silmineen. Se tuijotti Nuppua urhoollisesti silmiin, eikä juuri perääntynyt. Olisi tehnyt mieli ottaa se vaan syliin ja lohduttaa. Mutta tiesin, että tutustumiselle ja valtataistelulle oli annettavaa tilaa ja aikaa. Ja se aika oli otettava, oli se sitten kuinka pitkä tahansa. En muista nukkuneeni juurikaan sinä yönä. Koiran unta kissojen vuoksi.

Aamulla havahduin siihen, että olin sittenkin nukahtanut. Heräsin hiljaisuudessa. Missä kissat olivat? Ei kuulunut sähinää, ei murinaa. Mitä oli tapahtunut? Löysin Nupun eteisestä kantokopasta. Oliko se syönyt lopulta Murun? Ihan kuin se olisi mennyt koppaan häpeämään tekoaan. Pieni paniikki pyöritti minua. Menin hyrrännä paikasta toiseen. Apua! Olisiko se todella voinut tehdä niin? Miksi minä nukahdin? Olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin? Vaikka lukea enemmän kissojen tutustuttamisesta toisiinsa ja luottaa vähemmän omaan typerään järkeilyyni? Olin jonkun verran lukenut ja jonkun verran kysynyt. En ehkä kuitenkaan tarpeeksi. Jokin oleellinen oli jäänyt huomiotta!! Voi ei.. Kuinka selittäisin tämän kasvattajalle? Entä sitten tyttärelleni? Kuinka ikinä antaisin tämän itselleni anteeksi!

Mutta sitten Muru löytyi kiipeilytelineen pesästä. Siellä se nukkui autuaan tietämättömänä ympärillä velloneesta paniikista.

Päivä jatkui hyvin. Enää ei ollut niin paljon tarvetta sähistä ja murista. Mutta kuljettiin vähän varpasillaan ja pikkuisen piti pyydellä anteeksi olemassa oloaan. Nuppu tuijotti ja tuijotti.

Enigma edelleen tapitti takaisin surullisilla silmillään. Sähisi vienosti myös muutaman kerran, kuin hermostuneisuuden merkiksi. "Mikset ymmärrä, etten ole mikään vihollinen! Minä olen ihan kiltti.." Tuijotuskisoja käytiin kotona ja sitten myös vähän väljemmissä vesissä mökillä. Seuraava päivä sujui vielä paremmin. Silloin Nuppu huomasi, että Muru onkin oikeastaan aika kiva. Ei pieni ja pelottava, vaan pieni ja potentiaalinen kaveri.

Ja siitä on välit vain lämmenneet. Kaksi päivää se vei, että toisesta tuli tärkeä.