Tuntemattomat tassut ovat tepastelleet täällä, vaikka tassuja onkin yksi vähemmän, eikä ruudulla ole jälkiä laisinkaan. Joku on saattanut viimeisten kuulumisten jälkeen luulla, että suru on saapunut, eikä sanoja ole löytynyt. Näin ei kuitenkaan ole, vaan iloksemme Nuppu voi hyvin.
Tikit poistettiin ja rauhassa otettiin. Tai ainakin yritettin. Amputoitu jalka lähetettiin patologille, tarttuvien tautien erikoiseläinlääkärille ja vastauskin saatiin, kun jaksettiin kiltisti odottaa. Suomenkielisin osio lausunnossa oli: "Pahanlaatuinen luuta muodostavan kudoksen kasvainmuutos, osteosarkooma. Muutos vaikuttaa kokonaan poistetulta." Eli luusyöpä. Ja sain huokaista helpotuksesta, vaikka se kuulostaakin kummalliselta. Ihanaa - ne olivat kuin olivatkin oikeassa. Ne lääkärit. Tietenkin? Olin kai tyhmä, kun epäilin... Ei turhaan siis loikita vajaalla tassukomppanialla. Kiitos HauMau.
Evakko-Enigmakin saatiin kotiin vihdoin pitkän tauon jälkeen. Se lomaili siskoni luona lähemmäs kaksi kuukautta. En tiedä kuinka olisimme selvinneet ilman heidän apuaan. En osannut ennalta arvata, että kissat täytyy erottaa ja vielä niinkin pitkäksi aikaa. Olen ikuisesti kiitollinen. Samalla iloinen, koska tiedän että heidän oli vaikea "luopua" Murusta. Se kuulemma "kuului jo kalustoon". Leikki toisen koiran kanssa piilosta päivittäin ja kävi usein myös ulkona kävelyllä toppatakin sisällä. Herättivät kuulemma hilpeyttä vastaantulijoissa. Kiintyi lankooni ja oppi muutenkin jo koko lauman jäseneksi... Onneksi he saivat tuon haikeuden paikalle oikean vauvan joulukuussa. Ihanan pikku pojan. Kun Muru tuli kotiin, oli kaikki taas vähän uutta. Koko tilanne ja itse Muru. Se oli muuttanut rotuaan, se oli selvästikin Bichón Devon. Sen turkki oli kasvanut, kihartunut ja vaalentunut. Se oli rotevoitunut ja sen liikkeet oli kömpelömpiä ja ronskimpia kuin aiemmin. Kun se joi vesikupista, kuului latkiminen. Ennen ei kuulunut mitään. Se viihtyi enemmän lattialla kuin aiemmin. Ei ollut enää pakko kaivautua koloihin ja kankaisiin. Mutta kohtaaminen Nupun kanssa oli lähelle ensitapaamista. Ilmassa sinkoili jännityssalamoita ja jos jonkinmoista jännitettä...
Minä mietin, että apua... Kuinka me tästä välien selvittelystä selviämme keskellä muuttoa. Kaikki ne pitkät tuijotukset, sihinät ja murinat. Mutta onneksi siinä ei mennyt kovin montaa päivää, kun siskokset olivat taas paita ja peppu.
Muuton ajaksi he pääsivät yhdessä pikku lomalle naapuriin. Siellä heitä odotettiin innoissaan ja hoivattiin hellyydellä. Lähetän kiitokset tässä samalla, kun nekin tallaantuivat epähuomiossa muuttokaaoksen alle, sellaiset kunnolliset. Lupaamani kutsu tulee vielä, en ole unohtanut. Sitäkään. Mutta sen olen unohtanut, ehkä vähän, millaista se oli, kun oli koti järjestyksessä. Niin oli ennen, melkein aina. Kaikki paikallaan. Nyt tuntuu, ettei juuri mikään ole, tavarat vain hajallaan. Hakevat paikkaansa, mutteivat löydä. Aiemmin ei ole muutto vienyt tällaista ikuisuutta. En ole löytänyt aikaa, en paikkoja. Molemmat ovat kai loppuneet kesken.
Mutta Nupulla ja Murulla ei ole ollut ilmeisesti samankaltaista ongelmaa muuton kanssa. Ovat ottaneet ilon irti, jos mistä irtotavarasta.
Ja kaikkien pienten ja suurten laatikkovuorien päälle on ollut ihanaa kiivetä...
... ja kaikkiin tyhjiin tai edes vähän tyhjiin, tunkea.
Uuteen rappukäytävään on ollut ihanaa karata, siellä on niin paljon enemmän portaita! Ja ikkunalaudoilta on ollut kiva seurata lintuja. Välillä on kiva myös katsoa telkkaria...
Tai vaan halailla: "Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii..."
