Nyt meidän elämä muuttuisi, pysyvästi. Yhdessä päivässä. Milloin viimeksi oli tapahtunut jotakin niin suurta? Paljon on tapahtunut, mutten muistanut tarkkaa päivämäärää. Tämän muistan, 9.4. kuten muistan lapsen syntymäpäivän. Yksi niitä päiviä, joita ei unohda koskaan. Kahden tunnin ajomatka on joskun todella pitkä. Ilman pysähdystäkin. Paluumatka oli epätodellinen. Kopasta kuului alkumatkan vieno mau. Loppumatka nukuttiin.
Kotiovella jännitti taas. Kuinka tämä sujuisi? Oliko edessä vain pikkuisen itkua, kaipuuta emon ja siskon luokse? Laskettiin koppa eteisen lattialle, avattiin sitä ja annettiin Candyn tulla itse ulos. Näytettiin vessa ja tankkauspaikka. Sitten Candy sai itse tutustua. Se sujui hienosti. Uteliaana se meni paikasta toiseen.
En rajoittanut tilaa, vaikka jossakin kirjassa neuvottiin niin. Arkailusta ei ollut merkkejäkään ja neliöitäkään ei ole kovin paljon. Vatsa näytti kuitenkin merkkejä muutosta. Emme säikähtäneet, koska kasvattaja oli siitä jo ennakkoon varoittanutkin ja oikein ennustanut. Kaikki meni oikeaan paikkaan ja loput pyyhittiin vierailevan kissakuumeisen ystävän tunikaan. Seuraavalla kerralla kaikki oli jo kunnossa. Illalla pikkuinen ei itkenyt, ei etsinyt, vaan kävi tyytyväisenä tytön kainaloon nukkumaan. Minä nukuin epätavallisesti tuntosarvet pystyssä, kuin pienen vauvan kanssa. Mietin olisiko ihmeissään yöllä herätessään, löytäisikö vessaan, löytäisikö juomaa tai ruokaa? Mietin turhaan. Candy nukkui tytön vieressä koko yön. Mietin kyllä sitten sitäkin. Oliko se nyt ihan hyvä asia? Että eihän se nyt kuivu liikaa kun ei juo tai syö? Mutta matkustaminen taisi olla vaan uuvuttavaa. Ja kaikki uusi. Sehän on aivan normaalia, aikuisellekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti