Lokakuu 2011

Olen kirjoittanut Tuntemattomia tassuja omaksi ilokseni. On ollut kuitenkin kiva huomata, että täällä on kävijöitä. Joku käy aina välillä kurkkimassa, mitä pikkusille kuuluu. Havahduin paremmin, kun kissarakas naapurini kysyi minut nähdessään: "Mitä kisuille kuuluu, kun et ole nyt tehnyt päivityksiä?" Silloin ymmärsin, että lukijoita taitaa olla ihan oikeasti. Ja jos näin on, minun on tietenkin muistettava heidät. Teidät! Syyskuu meni vauhdilla. Elokuun lopussa tuli Nupun ensimmäinen kiima. Totta se vain on, mitä sanotaan, se ei voi jäädä arvailujen varaan. Silloin kun se alkaa, sen kyllä huomaa! Ja syyskuussa ei tarvinnut arvailla, tuliko se uudestaan ja uudestaan vai ei.

Se oli jännää seurattavaa...Kun yhtäkkiä toisen käyttäytyminen muuttuu niin radikaalisti. Ruoka ei oikein maistunut.

Lattioita hierottiin. Valitettiin ja nau´uttiin. Välillä vienolla äänellä ja välillä vähän karskimmalla. Välillä tuntui kuin olisin kuullut sitä Devon Rexeille kuuluisaa linnun ääntä. Välillä meillä mellasti pieni vauva, välillä valtava vauva ja välillä jokin petolintu.

Konserttien väliajalla tähti retkotti reporankana.

"Pikkusisko" Muru tuijotti ja ihmetteli, että mitä tuo toinen oikein touhuaa. Mutta ilmeisesti ymmärsi toisen ääntelystä, ettei se jokin ollutkaan niin kivaa. Sen jälkeen yritti autta keinolla jos millä.

Onneksi välillä kävi joku muukin lohduttaja-hoivaaja, niin sisko sai hetken hengähtää.

Ja lähteä omille pikku tutkimusretkilleen.. Kuten purkamaan energiaa seinäkiipeilyn parissa.

Välillä pelaamaan vähän lautapelejä, kun toinen vaan nukkui..

Ja sitten hoitsunkin piti vähän levätä ja ladata akkuja. Otsa rypyssä...

Kiimoja ehti tulla niin monta kertaa, että sekosin jo laskuissa. Olen lukenut, että joillakin ihmisillä tapaa mennä hermot. Minulla ei mennyt, lähinnä kävi toista vain sääliksi. Selvästi se kurjaa oli. Usein ilme oli yhtä suurta kysymysmerkkiä, kuin Nuppu olisi kysynyt; "Mitä ihmettä tämä on? Äiti kerro! Ja mikset auta minua?" Ja tarkoitus olikin oikeasti auttaa. Viedä leikattavaksi tai ainakin kysyä lääkäriltä asiaa. Mutta sitten tuli pieniä mutkia matkaan.

Nupun ranne tuli kipeäksi. Arvelin sen yhden myöhäisillan hurjan rojahduksen olleen syynä. Olin itse jo puoliunessa kun jompi kumpi tipahti kiipeilytelineestä ja kovaa. Se ei ollut ensimmäinen kerta. Kyllähän ne telmiessään kolahtelevat ja paukahtelevat tuonne ja tänne, mutta nyt ääni oli kovempi. Mitään valitusääniä ei silloin tullut ja leikki jatkui. Olin silti vakuuttunut, että siitä se johtui, että sen vuoksi sitä tassua aristeli ja välillä koko raajaa vähän lepuutti. Näytti myös, kuin siinä olisi vähän turvotusta. Seurasin tilannetta jonkin päivää, ehkä viikon. En ollut enää varma, kuvittelinko sen aristuksen, erilaisuuden ja horjuvan balanssin tepsuttelussa. Vai oliko se jo välillä poissa.. Ylireagoinko, alireagoinko? Välillä jo syytin itseäni, jos se olikin tullut siitä, kun nostin pöydälle hyppijöitä aina lattialle? Olinko tehnyt sen huolimattomasti tai ronskisti? Jos jalka olikin tömähtänyt lattiaan liian kovaa. Apua! Pitäisikö se viedä lääkääriin vai seurata vielä? Päätin kysäistä eläinlääkäriystäväni mielipidettä. Hän tuli käymään ja sanoi, että kyllä se on selvästi erilainen kuin toinen. Että lääkäriin vaan. Varasin ajan CatVetiin, joka oli yksi hänen suosittelemistaan paikoista. Se oli ensimmäinen eläinlääkärikäynti. Se jännitti sekä Nuppua että minua. Vastaanotossa kysyttiin, onko siellä kopassa pentu vai aikuinen kissa. Minä vastasin: "Itse asiassa en tiedä." Kuulemma on aikuinen. Nuori sellainen. Mitä mahtoi omistajasta tuon vastauksen jälkeen ajatella... Onneksi hoitaja oli oikein mukava, ymmärtäväinen ja ystävällinen. Ei tarvinnut ihan sydän syrjällään olla koko päivää töissä, kun toinen piti sinne jättää.

Ystäväni oli oikeassa, en vienyt turhaan. Ja en ollut ylireagoinut. Toisessa jalassa oli luutulehdus tai kysta. Diagnoosi oli hieman epäselvä, mutta se oli varmaa, että luussa oli harventumaa. Ja sekin oli kuulemma varmaa, ettei se ollut minkään tipahduksen tai kolahduksen aiheuttamaa. Saimme antibioottia ja tulehduskipulääkettä. Kotona pieni potilas kuopi vesikupista kaikki vedet pihalle. Kahteen otteeseen. Taisi dopingit olla kohdillaan hyvässä hoidossa. Kotiin oli selvästikin ihana palata ja Muru jatkoi hoitamistaan. Minä annoin lääkettä. Ja lääkettä. Hetken jalka näytti jo paremmalta, mutta sitten väillä taas vähän huonommalta. Välillä hypittiin kolmella jalalla. Reppana pieni. Vaikeaa on saada jalalle rauha, kun on toinen pieni innostamassa leikkiin. Ja hassusti se kyllä näytti siltä, ettei paljon sattunut, kun kolmella sitä ketterästi hypeltiin kuin ennenkin. Mutta silti minä huolestuin. Puhuin taas ystäväni kanssa ja hän sanoi, että kuulostaa pahalta yhdistettynä lääkärin lausumaan. Hän sanoi, että se saattaa olla myös kasvain. Ja minä varmistuin siitä, että uusi aika oli tilattava. Ja uudestaan mentiin.

Lääkäri näytti minulle röntgenkuvat, joista jopa minä osasin nähdä tilanteen huomattavasti huonontuneen. Hän vahvisti ystäväni sanat. Se saattaa olla kasvain. Onneksi ystäväni oli jo minua "pelotellut", niin en sinne CatVetin lattialle pyörtynyt. Sellainen vaihtoehto saattoi myös olla, että lääke oli väärä, eikä ollut purrut tulehdukseen. Lääkäri ei halunnut uskoa kasvaimeen näin nuoren kissan kohdalla. Määräsi uudet lääkkeet ja koepalanottoajan. Sitä nyt odotamme toiveikkain ja kauhunsekaisin tuntein...