expr:class='"loading" + data:blog.mobileClass'>

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Lokakuu 2013



Tassujen elämä on muuttunut viimeisen vuoden aikana hurjan paljon. Perhe on kasvanut. Osa-aikaisesta isoveljestä tuli kokoaikainen veli ja elämämme on aika erilaista kuin ennen. Lattiatasolla on enemmän vilinää ja vilskettä. Elämää on enemmän, vaikkei meillä koskaan olla kovin hissukseen aiemminkaan oltu. Kolmikon suhteen kehittymistä on ollut mielenkiintoista katsella. Kuinka niin suuren kokoeron omaavat pikku hiljaa luottavat enemmän ja enemmän toisiinsa. Ja yhtenä bonuksena minä olen saaanut itselleni lenkkikaverin, joka ei nirsoile kelistä sekä bodyguardin pimeiden iltojen juoksulenkeille. Ja tyttö on iloinen, kun meillä on sittenkin koira, vaikken minä siihen koskaan suostunut...


Askeleita on otettu pikkuhiljaa. Alkukankeuden jälkeen välit ovat pikku hiljaa lämmenneet. Enää ei ole kyräilyä, eikä tuijotuskilpailuja. Valtavaa ihmettelyä. Nyt otetaan jo rennosti. Jopa yhdessä joskus, koko poppoolla. 
 


Jännityksestä on päästetty. Nuppu ja Muru jatkavat uteliaana sitä normaalia meininkiä. Että pikku tassujen pitää olla ihan kaikessa mukana. Kokkaamassa, leipomassa, siivoamassa, lukemassa, jumppaamassa ja nukkumassa. Ja vaikka missä. Kaikessa. 


Minä jännitin, mitä tapahtuisi kesäloman jälkeen. Kuinka hyvin karvakorvat muistavat menneitä? Ymmärtävät välejään? Muistavatko ne aikaa ennen isoveljeä, kun oli vain tyttöjä talossa? Olisi niin mahtavaa, jos saisi kysyä edes yhden kysymyksen ja ne osaisivat vastata.. Tahtoisin niin tietää, mitä ne ajattelevat! 

Remu lähti reissuun ja Nuppu ja Muru menivät mummin luo mökkilomalle. Mummi piti pikku tassuja luonaan pidempään. Ja ne nauttivat. Saivat ulkoilla joka päivä paljon. Jahdata ötököitä ja kiipeillä puissa.


Pelkäsin, että koko projekti saattaisi alkaa alusta... Mutta pelkäsin turhaan. Kun kissat tulivat kotiin, Remu oli aivan innoissaan. Heilutti häntää vimmatusti ja olisi nuollut molemmat likomäriksi, jos olisi ehtinyt. Nuppu ja Muru eivät olleet moksiskaan. Ihan kuin mitään karvakorvien kesälomaeroa ei olisi koskaan ollut. Olin helpottunut. Kai se oli kaikille selvää siis, isompi, karvaisempi perhe. 

Alkuun Muru oli usein osoittamassa mieltään nurkan takana ja antoi tai yritti antaa tassulla kommentteja kun Remu meni ohi. Tai jos Remu yritti saada mukaan leikkiin, niin vastaus saattoi tulla sihisten jos ei tassutellen. Nuppu oli suopeampi. On ollut ihanaa huomata, kuinka molemmat ovat hyväksyneet paremmin ja paremmin Remun. Yhteisiä leikkejä uskalletaan jo aloittaa... 



Ja pientä tiimihenkeäkin on aistittavissa. Remu jättää välillä olemattoman pienen määrän ruoastaan syömättä. Näyttää siltä kuin se jättäisi jämät pikkusiskoille. On tainnut nähdä tai kuulla kun ne ovat käyneet joskus salaa toisen kupilla... Ja ulko-ovella on joskus partio odottamassa seuraavaa kotiin tulijaa.


Suuresta koostaan huolimatta Remu on sulattanut monen sydämen. Kuten läheiset kissapelkoiset ovat tulleet sinuiksi Nupun ja Murun kanssa, niin myös Remu on hurmannut ihmisiä. Kaikki eivät onneksi ajattele kuten edesmennyt naapurimme: "Mikä tuo peto on? Onko se puuma?" 

Rakas kummipoikani rakastui päätä pahkaa Remuun, kun oli meillä yökylässä. Hän halasi vuoron perään Remua ja yritti saada kiinni kissoja, jos mistäkin piilosta. Silitti, halasi ja tepasteli Remun perässä. Kuuntelimme yhden illan yhden sanan laulua: "Emu, Emu, Emu!"