Kaikki sujui hienosti. Nuppu oli lattialla koirien kanssa koko ajan. Ei halunnut kiipeillä, kun oli kavereita. Välillä hyppäsi sängylle tai sohvalle ja koira perässä.
Nukkuivat kaikki yhdessä ringissä, pitäen jokainen samanlaisen hajuraon toisiinsa, alle puoli metriä. Lisäksi Nuppu haisteli toista koiraa yhtä ronkisti kuten koirilla on tapana. Se oli huvittava näky. Kaikki saivat samaan aikaan omat ruokansa omiin kuppeihinsa ja erilleen toisistaan, mutta niin sitä vaan kävi, että kaikki söivät sekaisin toistensa ruokia. Ei kai se kovin vakavaa ole, jos joskus syö vähän Jahti&Vahtia? Kun se on niin hyvää... Ja kyllä se jauheliha riisilläkin maistui, vaikka siinä oli karvaiselle karppaajalle mustanlistan murkinaa vähän liikaa.
Toisena kimmokkeena oli varmasti myös se pieni katse välillä aamuisin ja toinen katse iltaisin kotiin tullessa. Ja se vieno naukaisu. Nuppu tuli aina ovelle vastaan ja halusi kovasti halata. Pitkään!
Ja ehkä myös kolmantena lomailevan tyttären hieman syyllistävät kommentit puhelimessa tekivät tehtävänsä. "Siis ootko sä vieläkin töissä? Sun pitäisi jo olla kotona. Tiedätkö kuinka monta tuntia Nuppu on ollut tänään yksin?" Vaikka tiesin, etten ollut ollut ihan ihan aivan aivan liikaa, vaikka tiesin, että siellä oli ruokaa ja juomaa, vaikka tiesin että periaatteessa kaikki oli hyvin... Silti tiesin, että seura olisi enemmän kuin tervetullutta. Ja muistin, kuinka eräs kaverini tokaisi Nupusta kuultuaan: "Alappa etsimään sitten heti toista!"
Nyt olin jo vähän etsinytkin. Muutamat tapaukset missannut, kun olin liikaa empinyt, enkä edes yhteyttä ottanut. Sitten kun en enää lainkaan empinyt, huomasin että eräässä kissalassa oli syntynyt juuri sopivasti pentuja. Ne olisivat juuri sopivasti luovutusikäisiä kun lomani alkaisi. Kävin katsomassa pentuja melkein salaa, en kertonut juuri kenellekään. Osa pennuista oli sillä hetkellä toisaalla. Olisin halunnut niin kovasti nähdä myös ne toiset... Jäin hautomaan. Näin kuvia myöhemmin. Siellä oli yksi ylitse muiden, jonka olisin halunnut tavata. En uskaltanut, koska se olisi sitten sijoituskissa, jos sen saisin.
En ollut varma itsestäni, olisiko minusta siihen. En ollut varma, jaksaisinko niitä kaikkia kiima-aikoja. En tiennyt vielä, mitä ne olivat. Nupulla ei ollut vielä ollut kiimaa ja sen olin aikeissa leikkauttaa ensimmäisen kiiman jälkeen. Googletin kiimaa puolelta jos toiselta. Luin faktaa ja vapaamuotoisia vuodatuksia. Tajusin, etten voinut tietää mitä oli tulossa. Tarinoita oli niin monia, faktojakin runsaasti. Toiset kissat olivat kuulemma kuin riivattuja ja toiset taas vain hellyydenkipeitä lattialuuttuja. Sekä melutasossa, että maanisuudessa oli suurta vaihtelua. Omistajien yöunten katkonaisuudella ei myöskään tuntunut olevan selkeitä viitearvoja. Mieti ja pohdin. Pohdin ja mietin. Sehän oli ihan loogista. Onhan ihmistenkin raskaudetkin kovin erilaisia, ne harvemmin toteuttavat mitään kaavaa. Sitten tajusin, että turhaa pelkäsin, kun en tiennyt mitä olisi tulossa. Ja vielä turhempaa olisi haudata koko ajatus sen tuntemattoman pelossa. Ehkä piti vain toivoa parasta ja kohdata kiima. Sitten joskus. Ei kai se nyt ihan täysin äärettömän kamalaa voinut olla kuin monilla kasvattajilla oli monta leikkaamatonta naarasta? Ja jos se sitten kuitenkin olisi, niin onneksi minun ei todennäköisesti tarvitsisi kestää sitä kovinkaan kauan, montaa vuotta. Olin päässyt pohdinnoissani siihen pisteeseen, että uskalsin mennä katsomaan myös toisia pentuja.
Ja kun sen kuvista ihailemani yksilön näin, en enää voinut irroittaa. Sillä oli niin surulliset silmät. Ja se oli muutenkin jotenkin reppana ruttuinen. Ei sille vaan voinut sanoa ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti