Syyskuu 2012

Kesä loppui. Enää ei voi antautua auringolle mummin mökin verannalla. Paistatella tunnista toiseen ja nautiskella lämmöstä. Sinne jäivät myös ikkunan kärpäset, joita jahdata milloinkaan väsymättä. Pihan ruohotupsujen väliset ötökät ja pensaissa piilottelevat yllätykset. 

Sinne jäivät mummin kävelyretket, joiden aikana tassut näkivät, vaikka mitä mielenkiintoista. 

Ja kun luomet alkoivat luppaa ja ulkoilmateatterin vaiheita ei jaksanut enää seurata... Ah, ihanassa omassa aitiossa pystyi pistämään päikkäreille milloin vain...

Kun alkoi normaali arki, tassut olivat eteisessä useaan otteeseen kera kysyvän ja odottavan ilmeen. Nuuhkivat kantokoppaa, kävivät välillä jopa sisällä istumassa ja kokeilemassa, jos sillä pääsisikin takaisin. Pettymys oli karvas ja odotus tulokseton. Näinkö julmaa tämä sitten on... Välillä pääsee paratiisiin ja sitten sieltä riuhtastaan raa´asti pois. Ja kuka tietää pääseekö sinne lainkaan uudestaan?

Mietin, voiko tuollaisesta kissat masentua? Kai se mahdollista on. Ainakin ilmeistä päätellen ja passiivisuudesta. Joka onneksi kesti vain hetken ja minä laskin sen kokonaisvaltaiseksi palautumisajaksi. Kyllähän ihmisiäkin vähän väsyttää reissaaminen, eikä lomalta paluu arkeen ole aina niin ruusuinen?

Tassujen syksy ei ole ollut synkkä. Niiden elämään on ilmaantunut paljon vauhtipäiviä. Niiden seuraksi on saapuneet suuremmat tassut, jotka vilahtivat jo kerran aiemmin täällä. Ehkä joku pistikin ne merkille? Ne eivät olleet kovin pienet. Ne kuuluvat tassujen toistaiseksi osa-aikaiselle veljelle, Remulle. Niiden tassujen myötä on tassujen kodissakin vähän erinäköistä.

Kaikki kolme ovat tottuneet toisiinsa. Enää ei kierretä kaukaa, vaan ohi loikitaan läheltä, toisin aika vauhdilla. Välillä Remu yrittää päästä hippa-piilos-leikkiin mukaan ja näky on suorastaan niin huima, että on helppo nähdä jo seuraaviin sekunteihin kun tavarat ja kissat lentelevät. Aika usein leikki taitaa tyrehtyä tilan puutteeseen tai jonkinlaiseen leikki seis -komennukseen. Tai sähähdykseen; ei me oikeasti uskalleta vielä hippaa sun kanssa täysillä olla... Kissat nauttivat, kun on paikalla on lähes ikiliikkuva lelu, heiluva häntä. Sitä ne jaksavat seurata ja jahdata. Tosin kiinni eivät ole vielä saaneet kai kunnolla kertaakaan. Mielestäni hyvä, eikö se korvaa hyvin sen akvaarion, joka monesta kissakodista taitaa löytyä? Kaikille kolmelle on aktiviteettia ja seuraa toisistaan. Vielä ei olla kuitenkaan niin läheisiä sisaruksia, että olisin onnistunut saamaan kunnon kuvaan koko koplan. Mutta sen verran läheisiä kuitenkin, että täysin rennosti osaa ottaa itse kukin. 

Kesäkuu 2012

Koulut loppuivat ja kesä tuli. Aurinko alkoi paistamaan ja autot liikkumaan. Kirkkaammin ja kauemmas. Tuli loma tassuillekin. Hipi hiljaa olivat auton kyydissä ja odottivat pääsyä mummin mökille.

Siellä ne rentoutuivat kuten ihmisetkin. Elleivät enemmänkin. Nauttivat rauhasta. Ja ulkoilusta. Valjaissa ja jonkilaisissa vaunuissa. Ja mummin seurasta. Paijailusta, juttelusta ja hyvästä hoidosta. Kyllä lomalla on ihanaa. 

Alkukesään on mahtunut paljon muutakin. Välillä on nautiskeltu ex-evakkokodin saunan lauteilla. 

Ja herkuteltu vähän salaa Jahti&Vahdilla... Koska se vaan on niiiiin namia! Koirasi paras ystävä. Niin ne mainostavat. Näköjään joidenkin kissojenkin.

Keväällä on kuvioihin ilmaantunut kaksi uutta karvaista ja komeaa tuttavuutta. Säännöllisen epäsäännöllisesti on tavattu uuden koirakaverin kanssa. Sen kokoisen, että Nuppu on nippa nappa sen pään kokoinen...  Tuon vierailevan tähden omistaja oli alkuun lähes varma, että se söisi Nupun ja Murun ne nähdessään. Ensin kuulemma ajaisi takaa ja pallottelisi niillä. Taputtelisi tassuillaan. Pläts. Pitäisi niitä pikku leluina. Sitten söisi yhdellä hotkaisulla yhden kerrallaan. 

Mutta onneksi tuo omistaja oli aivan väärässä ja minä oikeassa. Uusi tuttavuus on ollut oikein kiltisti. Osasi tulkita hienosti kissojen kieltä ja kuunnella omistajansa käskyjä. Kiersi alkuun kaukaa, eikä rynninyt päälle päätä pahkaa. Tarkkaili ja myöhemmin varovasti vähän lähempää tutustui. Jossakin vaiheessa heilutti jo kylään tullessaan häntää, niin että yhdellä heilautuksella saattoi yksi kissa vähän lentää... Kuonot on haisteltu ja toisten ruokia maisteltu. Kiltisti isompi odottaa, jos pienemmiltä jotakin jää. Näyttää olevan herkkua näinkin päin. Vaikka kaikki karvaiset osaavat jo rentoutua niin, että voivat nukkua samassa tilassa, niin silti ei olla päästy samaan kuvaan asti. Ehkä joskus vielä... Nyt vielä vähän ihmetellään ja mietitään. Miksi nuo kaksi niin paljon tuijottaa ja tassu välillä kohti kuonoa suhahtaa? Ja miten ihmeessä näillä oudoilla leluilla oikein leikitään? Ehkä se kaikki aikanaan selviää.

Toukokuu 2012

Tuntemattomat tassut ovat tepastelleet täällä, vaikka tassuja onkin yksi vähemmän, eikä ruudulla ole jälkiä laisinkaan. Joku on saattanut viimeisten kuulumisten jälkeen luulla, että suru on saapunut, eikä sanoja ole löytynyt. Näin ei kuitenkaan ole, vaan iloksemme Nuppu voi hyvin. 

Tikit poistettiin ja rauhassa otettiin. Tai ainakin yritettin. Amputoitu jalka lähetettiin patologille, tarttuvien tautien erikoiseläinlääkärille ja vastauskin saatiin, kun jaksettiin kiltisti odottaa. Suomenkielisin osio lausunnossa oli: "Pahanlaatuinen luuta muodostavan kudoksen kasvainmuutos, osteosarkooma. Muutos vaikuttaa kokonaan poistetulta." Eli luusyöpä. Ja sain huokaista helpotuksesta, vaikka se kuulostaakin kummalliselta. Ihanaa - ne olivat kuin olivatkin oikeassa. Ne lääkärit. Tietenkin?  Olin kai tyhmä, kun epäilin... Ei turhaan siis loikita vajaalla tassukomppanialla. Kiitos HauMau.

Evakko-Enigmakin saatiin kotiin vihdoin pitkän tauon jälkeen. Se lomaili siskoni luona lähemmäs kaksi kuukautta. En tiedä kuinka olisimme selvinneet ilman heidän apuaan. En osannut ennalta arvata, että kissat täytyy erottaa ja vielä niinkin pitkäksi aikaa. Olen ikuisesti kiitollinen. Samalla iloinen, koska tiedän että heidän oli vaikea "luopua" Murusta. Se kuulemma "kuului jo kalustoon". Leikki toisen koiran kanssa piilosta päivittäin ja kävi usein myös ulkona kävelyllä toppatakin sisällä. Herättivät kuulemma hilpeyttä vastaantulijoissa. Kiintyi lankooni ja oppi muutenkin jo koko lauman jäseneksi... Onneksi he saivat tuon haikeuden paikalle oikean vauvan joulukuussa. Ihanan pikku pojan. Kun Muru tuli kotiin, oli kaikki taas vähän uutta. Koko tilanne ja itse Muru. Se oli muuttanut rotuaan, se oli selvästikin Bichón Devon. Sen turkki oli kasvanut, kihartunut ja vaalentunut. Se oli rotevoitunut ja sen liikkeet oli kömpelömpiä ja ronskimpia kuin aiemmin. Kun se joi vesikupista, kuului latkiminen. Ennen ei kuulunut mitään. Se viihtyi enemmän lattialla kuin aiemmin. Ei ollut enää pakko kaivautua koloihin ja kankaisiin. Mutta kohtaaminen Nupun kanssa oli lähelle ensitapaamista. Ilmassa sinkoili jännityssalamoita ja jos jonkinmoista jännitettä...

Minä mietin, että apua... Kuinka me tästä välien selvittelystä selviämme keskellä muuttoa. Kaikki ne pitkät tuijotukset, sihinät ja murinat. Mutta onneksi siinä ei mennyt kovin montaa päivää, kun siskokset olivat taas paita ja peppu. 

Muuton ajaksi he pääsivät yhdessä pikku lomalle naapuriin. Siellä heitä odotettiin innoissaan ja hoivattiin hellyydellä. Lähetän kiitokset tässä samalla, kun nekin tallaantuivat epähuomiossa muuttokaaoksen alle, sellaiset kunnolliset. Lupaamani kutsu tulee vielä, en ole unohtanut. Sitäkään. Mutta sen olen unohtanut, ehkä vähän, millaista se oli, kun oli koti järjestyksessä. Niin oli ennen, melkein aina. Kaikki paikallaan. Nyt tuntuu, ettei juuri mikään ole, tavarat vain hajallaan. Hakevat paikkaansa, mutteivat löydä. Aiemmin ei ole muutto vienyt tällaista ikuisuutta. En ole löytänyt aikaa, en paikkoja. Molemmat ovat kai loppuneet kesken.

Mutta Nupulla ja Murulla ei ole ollut ilmeisesti samankaltaista ongelmaa muuton kanssa. Ovat ottaneet ilon irti, jos mistä irtotavarasta.

 Ja kaikkien pienten ja suurten laatikkovuorien päälle on ollut ihanaa kiivetä...

... ja kaikkiin tyhjiin tai edes vähän tyhjiin, tunkea.

Uuteen rappukäytävään on ollut ihanaa karata, siellä on niin paljon enemmän portaita! Ja ikkunalaudoilta on ollut kiva seurata lintuja. Välillä on kiva myös katsoa telkkaria...

Tai vaan halailla: "Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii..."