Puistossa on ihanaa olla, katsella ihmisiä, katsella koiria, katsella lintuja ja maistella vähän ruohoa ja kaikennäköisiä vihreitä juttuja.
Linnuille vähän jutellaan, muille ei juurikaan. Jotkut koirat ovat kiinnostavia ja jotkut ovat myös kiinnostuneita Nupusta. Vieraista koirista ei oikein tiedä mitä ajatella. Omat serkut ovat jo tuttuja.
Treenaaminen on tuottanut tulosta. Emme käytä enää DAPia. Voimme olla "kuten ennenkin". Jutella ja juoda kahvia. Vaihtaa kuulumisia ilman kokovartalojännitystä ja tiivistä tilanteen tuijotusta. Voimme päästää serkut keskenään toiseen huoneeseen pelkäämättä, että joku tulee ulos verta valuen. Olemme toivetilanteessa, vaikkemme olleet aina ihan varmoja, mihin enää uskalsi toivoa.. Voisimmeko enää kyläillä puolin ja toisin kuten aiemmin..
Enää ei tarvitse vain tuijottaa, sähistä ja haistella ja haistella. Nyt on aikaa jo vähän leikkiinkin...
Ja hoivattavana olemiseen. Toinen koirista on aivan rakastunut...
Se seuraa ja hoivaa. Putsaa ja putsaa...
Ja kun ne ihanat karvapallerot lähtevät, jää tilalle pieni haikeus. On putsari poissa, on leikkikaveri poissa. Ja silloin lentelee ajatus aina lävitseni. Olisihan se aika ihanaa... jos olisi toinenkin..
