Helmikuu 2011

Pitkät viikot olivat piinanneet meitä pitkään. Päivät vain seurasivat toisiaan. Helmikuuta ei tuntunut tulevan koskaan. Tyttö oli välillä vakuuttunut siitä. Odotus oli raastava, ei onnellinen. Katselimme valokuvia kasvavista vauvoista. Ihastelimme niitä kerran toisensa jälkeen. Omamme oli päässyt tietokoneen taustakuvaksi. Siitä sitä oli helppo katsella. Vähän kuin yksi tassu olisi jo kotona. Ihan vähän. Niin sitä vaan hurahtaa. Jostakin kohtaa edes normaali ihminen. Hullaantuu ja tulee ilmeisesti melko höperöksi. Kissatädiksi? En tahtoisi sanoa niin. Siinä on negatiivinen kaiku. Haluaisin olla positiivisella tavalla kissaihminen.

Vihdoin tuli se päivä, jolloin pennut olivat valmiita ottamaan ensiviisiitille vastaan vieraita. Hyppäsimme aamupäivästä matkaan. Mukaan tuli kaksi ihanaa innokasta. Siskoni ja tämän mies kuskaamaan meitä. Kahden tunnin ajomatka on joskus aikuisellakin kuin lapsen jouluaaton lahjapolte. Jännitin tapaamista. Voitaisiinko meidät vielä kuitenkin hylätä tässä vaiheessa? Nyt oltiin ikäänkuin työhaastattelun jatkokierroksella. Se pelotti hassusti, vaikka pentu olikin alustavasti varattu. Mutta on tullut joskus elämässä huomattua, että mitä tahansa voi tapahtua. Vaikka mikä olisi kuinka varmaa tahansa.

Löysimme perille vieraassa paikassa. Ja pentu löysi luoksemme ensimmäisenä pennuista. Rakastuimme pentuun oitis. Se tuli itse luoksemme, kuin olisi tiennyt, että tuossa nuo nyt ovat. Minun ihmiset. Ihmettelimme kuinka pieniä pennut olivat. Ihan pikkuruisia pikku kissoja. Kasvattaja oli oikein mukava ja kaikki meni hyvin. Emme olisi halunneet lähteä. Mutta pakko oli, sen tajusimme itse. Ei meitä tarvinnut häätää. Meille jäi hyvä mieli, mutta saimme jatkaa haikeina odotusta.